Nopea tuunaus

Tässäpä taas Stiinan nopea tuunaus lastenhuoneeseen. Takana oli valvottu yö ja aamulla tuijottelin (tai siis koomailin) yhtä vanhaa Ikean taulua. En edes tajua miksi olen koskaan ostanut tuon kyseisen taulun. Se ei ole yhtään kotimme näköinen.

Mietin jo hetken kaivaisinko öljyvärit ja maalaisin jotain päälle, mutta tunsin oloni uupuneeksi, tylsäksi enkä mitenkään kovin luovaksi. Kaivoinkin siis kätköistäni lapsenmielistä kangasta (siitäkin olin joskus ajatellut tekeväni jotain luovempaa) ja laitoin tuulemaan.

 

En tiedä jaksanko katsella tuota taulua ihan kauhean kauan. Mieheni kutsui sitä psykoottiseksi. Ehkä kun saan pinnasängyn ja muut lopulliset kalusteet oikeille paikoille, voin sitten miettiä mitä tehdä taulun kanssa. Mut hei! Kankaalla päälystäminen on minusta oiva nopea tuunaus. Kankaan voi aina purkaa taulusta ja käyttää uudelleen, sekä alla olevan taulun päälle voin vielä maalata jotain (jos vaikkapa se luovuus tulisi vastaan joskus).

 

Roiskeläppiä ja nörtteilyä

Mulla on ihanat vanhemmat. Vaikka meillä on välimatkaa sellaiset 300km. olemme päivittäin puhelimella yhteydessä. Vanhempani olivat melko iäkkäitä (yli neljäkybäsiä) saadessansa minut, mutta en ole koskaan kokenut jääväni mistään paitsi. Toki nykyään huomaan, että he alkavat olemaan iäkkäitä ja olen muutaman kerran surkutellut, ettei meidän vauvamme saa ehkä nauttia isovanhemmistaan kovinkaan kauan. Nämä kortit minulle on kuitenkin annettu ja iloitsen kaikista hetkistä heidän kanssaan.

En tiedä onko tämä sitä sukupolvien eroa, mutta äidilläni on välillä todella erikoisia mielipiteitä elämästäni. Soittelimme tänä aamuna kuulumisia ja kerroin hänelle virkkaavani mattoa. Tähän äiti tokaisi, että on ihan hyvä että olen välillä pois tietokoneen äärestä. Sikiö kun saa niin paljon säteilyä elintavoistani....Siis anteeksi mitä? Luuleeko äitini, että notkun kaikki päivät tietokoneen ääressä?!? Ja mistähän tämä säteilypelko on oikein tullut? Pari viikkoa sitten äiti tokaisi puhelimessa, että hän voisi tehdä pakastimeemme ruokia, kun syömme miehemme kanssa vaan niitä einesruokia. Minä itseasiassa vihaan kaikenlaista eines/lisäainesapuskaa ja pyrin aina tarkkailemaan ruokani laatua sekä tekemään sen alusta asti itse.

Mietin olenko jättänyt jotain tärkeää itsestäni kertomatta, vai minkä takia äitini kuvittelee minusta näitä outoja asioita. Olen vuosien saatossa oppinut, että vaikka kuinka korjaisin asian hänelle, kuulen hänen äänestään ettei hän usko minua. Jep jep... Olen siis tytär joka vetelee Saarioisten roiskeläppiä ja notkuu koneella kaiket päivät. Kuinka väärässä hän onkaan.

Voin kyllä osittain syyttää itseäni. Teininä, kun elämässäni meni aikas lujaa (välillä vähän liiankin lujaa) kerroin kaikenmaailman satuja äidille. Ehkäpä hän oppi siinä, ettei enää uskonut juttujani. Nyt kuitenkin kymmenen vuotta myöhemmin olen ihan oikeasti kasvanut aikuiseksi ja minulla on sitä JÄRKEÄ päässä (ainakin toisinaan). Varsinkin viime viikoina, kun vauvan syntymä on alkanut lähestymään minua on alkanut todella harmittamaan, että hän uskoo minusta kaikkia näitä juttuja (voi olla myös että raskaushormonit saavat vaan pääni sekaisin).  En tiedä pitäisikö minun jutella hänelle tästä vai antaa vain olla...Tai jos se vauva vois nyt vaan syntyä niin voisin lopettaa tämän sekoilun:).

Baby ei halua syntyä

Nyt alkaa hieman turhauttaa. Vaikka olen tosi kiltisti ja upeasti jaksanut loppuraskauteen asti, nyt alkaa tuntua etten enää jaksa. Raskauteni on mennyt todella helposti, mutta nyt alan kypsyä olotilaani. Tänään ois laskettu aika, mutta babya ei vaan kuulu... Kaikista pahinta tässä on myöntää, etten niinkään odota äidillisesti sitä ihanaa nyyttiä, jonka saan kohta viereeni (eiks niin kuulu sanoa), vaan lähinnä veeee-ituttaa tämä turpoaminen. Viimeisen viiden viikon aikana painoni on noussut kilon viikossa ilman minkäänlaisia ruokailutapojen muutoksia. No ok...myönnetään että olen herkutellut, mutta niin olen aina. Nyt vaan kaikki herkut menevät suoraan perseeseen.

Katsoin eilen Erilaiset äidit jakson, jossa Mutsis on bloggari Emilia kertoi odotuksestaan ja elämästään syömishäiriön kanssa. Tunsin niin sympatiat hänen tuntemuksiaan painonnousua kohtaan. Vaikka tiedän, että kaikki tämä on luonnollista ja kuuluu asiaa on kauheaa katsoa oman kroppansa muuttumista VALTAVAKSI! Mä en enää tunnista itseäni. Masentaa katsoa itseäni peilistä. Haluan kroppani takaisin....Ei mulla muuta.