Nopea tuunaus

Tässäpä taas Stiinan nopea tuunaus lastenhuoneeseen. Takana oli valvottu yö ja aamulla tuijottelin (tai siis koomailin) yhtä vanhaa Ikean taulua. En edes tajua miksi olen koskaan ostanut tuon kyseisen taulun. Se ei ole yhtään kotimme näköinen.

Mietin jo hetken kaivaisinko öljyvärit ja maalaisin jotain päälle, mutta tunsin oloni uupuneeksi, tylsäksi enkä mitenkään kovin luovaksi. Kaivoinkin siis kätköistäni lapsenmielistä kangasta (siitäkin olin joskus ajatellut tekeväni jotain luovempaa) ja laitoin tuulemaan.

 

En tiedä jaksanko katsella tuota taulua ihan kauhean kauan. Mieheni kutsui sitä psykoottiseksi. Ehkä kun saan pinnasängyn ja muut lopulliset kalusteet oikeille paikoille, voin sitten miettiä mitä tehdä taulun kanssa. Mut hei! Kankaalla päälystäminen on minusta oiva nopea tuunaus. Kankaan voi aina purkaa taulusta ja käyttää uudelleen, sekä alla olevan taulun päälle voin vielä maalata jotain (jos vaikkapa se luovuus tulisi vastaan joskus).

 

Roiskeläppiä ja nörtteilyä

Mulla on ihanat vanhemmat. Vaikka meillä on välimatkaa sellaiset 300km. olemme päivittäin puhelimella yhteydessä. Vanhempani olivat melko iäkkäitä (yli neljäkybäsiä) saadessansa minut, mutta en ole koskaan kokenut jääväni mistään paitsi. Toki nykyään huomaan, että he alkavat olemaan iäkkäitä ja olen muutaman kerran surkutellut, ettei meidän vauvamme saa ehkä nauttia isovanhemmistaan kovinkaan kauan. Nämä kortit minulle on kuitenkin annettu ja iloitsen kaikista hetkistä heidän kanssaan.

En tiedä onko tämä sitä sukupolvien eroa, mutta äidilläni on välillä todella erikoisia mielipiteitä elämästäni. Soittelimme tänä aamuna kuulumisia ja kerroin hänelle virkkaavani mattoa. Tähän äiti tokaisi, että on ihan hyvä että olen välillä pois tietokoneen äärestä. Sikiö kun saa niin paljon säteilyä elintavoistani....Siis anteeksi mitä? Luuleeko äitini, että notkun kaikki päivät tietokoneen ääressä?!? Ja mistähän tämä säteilypelko on oikein tullut? Pari viikkoa sitten äiti tokaisi puhelimessa, että hän voisi tehdä pakastimeemme ruokia, kun syömme miehemme kanssa vaan niitä einesruokia. Minä itseasiassa vihaan kaikenlaista eines/lisäainesapuskaa ja pyrin aina tarkkailemaan ruokani laatua sekä tekemään sen alusta asti itse.

Mietin olenko jättänyt jotain tärkeää itsestäni kertomatta, vai minkä takia äitini kuvittelee minusta näitä outoja asioita. Olen vuosien saatossa oppinut, että vaikka kuinka korjaisin asian hänelle, kuulen hänen äänestään ettei hän usko minua. Jep jep... Olen siis tytär joka vetelee Saarioisten roiskeläppiä ja notkuu koneella kaiket päivät. Kuinka väärässä hän onkaan.

Voin kyllä osittain syyttää itseäni. Teininä, kun elämässäni meni aikas lujaa (välillä vähän liiankin lujaa) kerroin kaikenmaailman satuja äidille. Ehkäpä hän oppi siinä, ettei enää uskonut juttujani. Nyt kuitenkin kymmenen vuotta myöhemmin olen ihan oikeasti kasvanut aikuiseksi ja minulla on sitä JÄRKEÄ päässä (ainakin toisinaan). Varsinkin viime viikoina, kun vauvan syntymä on alkanut lähestymään minua on alkanut todella harmittamaan, että hän uskoo minusta kaikkia näitä juttuja (voi olla myös että raskaushormonit saavat vaan pääni sekaisin).  En tiedä pitäisikö minun jutella hänelle tästä vai antaa vain olla...Tai jos se vauva vois nyt vaan syntyä niin voisin lopettaa tämän sekoilun:).

Baby ei halua syntyä

Nyt alkaa hieman turhauttaa. Vaikka olen tosi kiltisti ja upeasti jaksanut loppuraskauteen asti, nyt alkaa tuntua etten enää jaksa. Raskauteni on mennyt todella helposti, mutta nyt alan kypsyä olotilaani. Tänään ois laskettu aika, mutta babya ei vaan kuulu... Kaikista pahinta tässä on myöntää, etten niinkään odota äidillisesti sitä ihanaa nyyttiä, jonka saan kohta viereeni (eiks niin kuulu sanoa), vaan lähinnä veeee-ituttaa tämä turpoaminen. Viimeisen viiden viikon aikana painoni on noussut kilon viikossa ilman minkäänlaisia ruokailutapojen muutoksia. No ok...myönnetään että olen herkutellut, mutta niin olen aina. Nyt vaan kaikki herkut menevät suoraan perseeseen.

Katsoin eilen Erilaiset äidit jakson, jossa Mutsis on bloggari Emilia kertoi odotuksestaan ja elämästään syömishäiriön kanssa. Tunsin niin sympatiat hänen tuntemuksiaan painonnousua kohtaan. Vaikka tiedän, että kaikki tämä on luonnollista ja kuuluu asiaa on kauheaa katsoa oman kroppansa muuttumista VALTAVAKSI! Mä en enää tunnista itseäni. Masentaa katsoa itseäni peilistä. Haluan kroppani takaisin....Ei mulla muuta.

Hoitopöytä vauvalle

Isukki teki hurjan hienoa työtä hoitopöydän kanssa. Siitä tuli juuri sellainen, tai oikeastaan enemmän mitä olin toivonut.

Me eksyttiin yhtenä sunnuntaina Sjökullan kartanoon, missä sijaitsee sympaattinen sisustusliike Lugnet Life & Living. Bongasin sieltä hauskan tähtikuvioisen vahakankaan, josta ompelin hoitopöytään alustan. Shoppailukaverini kylläkin neuvoi, ettei valkoinen alusta ole paras mahdollinen väri vauvan huoltohommissa...nooh mä kärsin siitä sitten myöhemmin.

Keittiöhupsuttelua

Noin 30-vuotta pölyyntymässä olleet kummilusikat löysivät uuden paikan keittiöstä. Toivottavasti kummitäti ei suutu!

Lastenhuone

Latenhuone ei ole vielä valmis, mutta sainpahan ommeltua viirin ja uuden päälisen imetystyynylle.

Isäni on muuten askarrellut hoitotason tulevalle babylle. Tuskin maltan odottaa, että se kulkeutuu jonkun matkassa Mikkelistä tänne Helsinkiin (mä en taida enää uskaltaa matkustaa, sillä la on kolmen viikon päästä...iiik!). Kuvia siitä myöhemmin.

Vauva tulossa

Nyt on ollut elämässä niin paljon haipakkaa, etten ole juurikaan ehtinyt/kyennyt bloggailemaan. Tein iloiseksi yllätyksekseni (ja kauhukseni) jo jokunen aika sitten positiivisen raskaustestin. Luulin oireitani ensin ylikunnoksi. Takana oli viiden päivän tehotreenit ja lauantaisen juoksumatto+powerstepin jälkeen sain ihmeellisen kohtauksen. Muutama tunti treenin jälkeen alkoi vapina, sydämen tykytykset ja hengenahdistus. Ajattelin ottaa sporttailusta hieman taukoa, mutta koko seuraavan viikon voin koko ajan pahoin. Naureskin vielä avokilleni, että ylikunto on kuintenkin jotain raskautta...ja niinhän se olikin.

En olisi todellakaan uskonut, että kymmenen hormoni e-pillerivuoden jälkeen tärppäisi näin pian. Jouduin pitämään urheilusta ja kaikesta muustakin normaalielämästä hieman taukoa kokoaikaisen kuvotuksen ja huonon olon takia. Ja minä vielä kuulema selvisin helpolla! Suuret sympatiat kyllä kaikille raskauspahoinvoinnista kärsiville!
Oma oloni alkoi kuin taianomaisesti helpottaa juuri ennen rv 13 ja nyt olen pystynyt käymään kuntosalilla ja jumpissa entiseen malliin. Kympin juoksulenkkikin meni ihan normaalisti (rökitin jopa avokkini hahahah!).

Hassua miten naisen ajatukset muuttuvat raskauden myötä (vai olenko se vain minä...en usko). En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen lapsirakkaana tai äiti-ihmisenä. Pienet lapset jopa hieman rasittavat ja pelottavat minua. Nyt lueskelen kaikennäköistä vauvoihin liittyviä artikkeleita ja mietin tuleeko minusta hyvä äiti. Lisäksi huoli vatsassa kasvavasta ihmisen alusta on aivan valtava. Syönkö tarpeeksi terveellisesti, liikunko oikein, teenkö jotain väärin, joka voisi vaikuttaa sikiön kuntoon?...Aargh!

Eipä mulla oikeastaan ollut muuta. Hyvää äitienpäivää kaikille! Minäkin sain jo nauttia pre-äitienpäivästä, kun avokkini yllätti minut tänään suuremman kerran. Kävelylenkki ja hyvä ruoka olikin juuri mitä kaipasin tänään:).

Askartelua pääsiäiseen

Vaikka ajattelin tekeväni tällä viikolla joka päivä kouluhommia, päätinkin viettää yhden iltapäivän askarrellen pääsiäismunia...AWWWW!

 Tämä on ilmeisesti taas yksi vanhenemisen merkki, kun askartelee vapaaehtoisesti omaan kotiinsa pääsiäismunia. Eikä siinä vielä kaikki. Askartelin myös höyhenkranssin.

IHANAA KEVÄTTÄ!

Vapaus lähteä lenkille

Paras pään selvittäjä on rauhallinen kävelylenkki. Suoritan tällä hetkellä kevään viimeisiä opintojani pääsääntöisesti kotoa käsin ja on todella helpottavaa lähteä välillä nauttimaan ulkoilmasta (varsinkin kun on ollut koko päivän päätteen äärellä). Lenkillä pää selviää ja antaa usein uusia ideoita töihini. Aivan kuin loisin itseäni uudelleen joka kerta.

Olen todella kiitollinen elämäntilanteestani, että pystyn lähtemään kesken päivän ulos ilman suurempia aikatauluja. Vaikka opiskelijaelämä on välillä taloudellisesti hyvinkin tiukkaa, en antaisi päivääkään pois näistä vapauksista. Varsinkin nyt, kun kevät ilmoittelee tulostaan ja aurinko on palanut pimeän talven jälkeen.

Vaippakakku

Nyt sain vihdoinkin toteuttaa askarteluhaaveeni ja tehdä vaippakakun tuttavaperheeseeni synnyttyä pieni ihastuttava poika. Ja kyllä...on varmaankin vähän outoa, että lapseton haaveilee vaippakakkujen askartelusta. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että rakastan kaikkia muitakin vauvojen juttuja. Jos joskus meidän perhettä suodaan lapsella, tulee se hukkumaan kaikkiin vauvojen askartelujuttuihin.

Projektini alkoi googlettamalla erilaiset vaippakakut ja sitten soitto mammakaverilleni millaisia vaippoja pitäisikään hankkia. Sain niin hyvät neuvot, että uskoin olevani vaippaostamisen mestari tuon palopuheen jälkeen. Prisman hyllyjen edessä kuitenkin seisoin silmät lautasina. Siis APUA! Mikä näistä nyt on oikeasti hyvä, tai olisiko mitään kuvioimatonta. Ja muuten välihuomautuksena noi vaipat eivät ole mitään halpoja.

Vaippaostosten neitsytmatkan jälkeen pettymys kotona oli suuri, kun huomasin vaippojen olevan sittenkin kuviollisia (hemmetin Nalle Puh!) Koska meillä kotona ei taida olla vähään aikaan käyttöä noille vaipoille, päätin niellä ylpeyteni tehdä kakun noista kyseisistä yksilöistä.

Sunnuntain brunssi

Väsäsimme avokkini kanssa sunnuntaivieraille brunssin. Tai siis minä hoidin ruokapuolen ja avokkini siivosi (mikä on mun mielestä tosi hyvä työnjako). Jälkkäriksi tarjoilimme vielä lettuja mansikkahillon ja kermavaahdon kera MJAM! Akku tosin loppui kamerasta heti kriittisellä hetkellä, joten todisteet mainiosta jälkiruasta näkyivät vaan kohonneena vatsakummulla (siitä en viitsinyt myöhemmin ottaa kuvaa).

Kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä Italialaista munakasta ja siitä tulikin brunssivieraiden keskuudessa hitti. Resepti löytyy Kotilieden resepteistä, TÄÄLTÄ. Korvasin parsan aurinkokuivatuilla tomaateilla ja ajatuskatkoksen takia käytin munakkaaseen yht.10 munaa. Hyvää tuli silti!

Vieraatkin olivat kovin tyytyväisiä. Lupasivat tulla tästä lähtien joka sunnuntaina syömään...

Liikunta ja minä

Haluaisin kirjoittaa asiasta, joka on vienyt elämääni parempaa suuntaan. Se on urheilu.

Luulen olevani aika peruspirkko liikuntatottumuksiltani. Tai ainakin liikkuvien naisten osalta. Käyn salilla, jumpissa ja juoksemassa. En ole mikään himoliikkuja, vaan ennemminkin liikunta on minulle elämäntapa. Minulla ei ole mitään ihmeellisiä tavoitteita (paitsi pitää korsetti kunnossa), muuta kuin haluan näyttää ja tuntea oloni hyväksi. 

Olin lapsena harrastanut liikuntaan, kunnes teini-iän tuomat haihatukset veivät kiinnostusten kohteet aivan muualle. Monen liikkumattoman ja pahan olon vuoden jälkeen tapasin avopuolisoni, joka sai minut jälleen kiinnostumaan urheilusta. Muistan kuinka kävimme muutaman kerran yhdessä hölkkälenkillä. Kotiin pääsin välillä kävellen, välillä hölkäten veren maku suussa. Avokkini oli sprintannut kotiin jo ajat sitten. Jotenkin siitä innostuneena (ja huomattuani kuinka surkeassa kunnossa olin) päätin tehdä itselleni jotain. Lisäksi vihasin kroppaani. En sano että olisin ollut mitenkään ylipainoinen, mutta ehkä enemmänkin lyllerö. Inhosin kuinka vaatteet näyttivät huonolta päälläni ja olin lopen kyllästynyt pukeutumaan kaapuihin. Siitä onkin nyt seitsemän vuotta ja kymmenen kiloa sitten. Ja täytyy hieman kehaista, että se on nykyään minä joka sprinttaa ensimmäisena kotiin.




Kotikuntoilun luottovälineet: Kahvakuula ja joogamatto

On jotenkin hassua nykyään miettiä, kuinka jaksoin puskea itseni siihen kuntoon mitä nykyään olen. Voin sanoa, että aloitus oli kaikkein vaikeinta. Pienikin voimaharjoittelu sai kroppani huutamaan apua. Myöskin välitön hengästyminen heti juoksulenkin alkupäässä sai minut tuntemaan oloni todella surkeaksi. Mutta sitten kun kroppa pikkuhiljaa tottui urheiluun oli paljon helpompi puskea itseää eteenpäin aina parempiin suorituksiin. Myös palautuminen helpottui ja treenimääriä viikossa pystyi pikkuhiljaa nostamaan.

Ystäväni kysyi minulta taanoin, kuinka jaksan urheilla niin paljon. Hän aloittelee juoksuharrastusta ja sanoi välillä lenkkipolulle lähtemisen olevan melkein ylitsepääsemättömän vaikeata. Vastasin hänelle, että valitettavasti siitä tunteesta ei pääse koskaan eroon. Usein pitkän työpäivän jälkeen viimeinen ajatukseni olisi lähteä mihinkään Bodypumppiin puuskuttamaan. Sohva ja fazerin sininen houkuttelisivat, mutta tiedän myös ettei se myöskään ole huonon omatunnon arvoista. Lisäksi en ole kertaakaan katunut jälkeenpäin lähtemistäni. Ajan myötä lähteminen helpottuu, varsinkin jos lupaa itselleen jotain mukavaa treenien jälkeen. Saatan esim. ajatella, että jos jaksan nyt käydä tunnin juoksemassa, niin sitten saan katsoa lempisarjani telkkarista tai syödä jotain ihanaa ruokaa. Myös tiedän tarvitsevani urheilua, jotta kestän arjen paineet.

Sämpylät

En todellakaan ole mikään jauhopeukalo, mutta tässä yksi resepti joka vaan sattuu toimimaan minunkin leivontataidoillani.

14-20kpl

2,5 dl joqurttia
2,5 dl vettä
11g kuivahiivaa (eli pussillinen)
2 rkl hunajaa
3 dl spelttijauhoja
2 dl ruisrouhetta
1 dl auringonkukan siemeniä
1 tl suolaa
n 5,5 - 6 dl vehnäjauhoja (korvaan joskus osan esim. täysjyvä tai spelttijauhoilla)
3 rkl rypsiöljyä

Voitelu:

0,5 dl vettä
0,5 dl hunaja
Pinnalle esim. moniviljahiutaleita, siemeniä tai mitä nyt kaapista löytyykään.

1. Kuumenna vesi ja lisää siihen kylmä joqurtti. Lisää seokseen hiiva, hunaja, spelttijauhot ja ruisrouhe. Anna kohota 15-30min. kunnes taikina kuplii.

2. Lisää auringonkukansiemenet, suola, vehnäjauhot ja öljy. Alusta taikina hyvin ja nostata 20-30min.

3. Leivo pyöreitä sämpylöitä ja kohota vielä hetki liinan alla pellillä.

4. Voitele sämpylät ja lisää hiutaleet (tai siemenet) sämpylöiden pinnalle. Paista 225 asteisessa uunissa 10-15 min.

Pullon uusi elämä

Ajattelin antaa tälle kirpparitavaroihin pakkaamalleni pullolle uuden elämän.

Minulla on sellainen askartelulaatikko jossa on kaikki mahdolliset askartelusta jääneet jämät. Tutkittuani laatikkoani löysin hieman pitsinauhaa, paperilankaa ja kristallin.

Hyvin nopealla tuunauksella sain pullosta itselleni mieluisan. Löysin jopa nurkistani lojumasta muovirehuja jotka hyödynsin ja vein pullon kylppäriin nauttimaan uudesta käyttötarkoituksestaan sisustuselementtinä.

Paper Heart

Mitähän sitä keksisi taas jotain pientä. Kädet syyhyää askarteluun. Kaapin kätköistä löytyi joskus hankkimani puinen sydän. Hmmm. Paperimassaa puisen sydämen ympärille ja valkoinen nauha. Laitetaan se koristamaan ikkunaan.

Hello öljyvärit

Olen pitkään katsellut olohuoneen ja lipastoa ja mietiskellyt, että sen päälle sopisi taulu. Halusin jollakin tapaan tuoda myös rauhaa ja hyvää oloa olohuoneeseemme, joten ajattelin että olisi ihana maalata enkelin siipi. Sitten yhtenä päivänä tartuin siveltimeen ja aloin taas maalaamaan (viime kerrasta onkin useampi vuosi).

 

Ja voi pojat että olen ruosteessa! Tästä ei todellakaan tullut mikään masterpiece mutta ihan ok sisustustaulu. Kynttiläkin kivasti peittää suurimmat mokat. 

Esittely

Heippa!

Mietin pitkään alkaisinko joskus uudestaan kirjoittamaan blogia. Nyt tuntui siltä. Elämäni mullistui vuosi sitten sairastuessani sekä kokiessani myös muita ikäviä kokemuksia elämässäni. Lopetin myös edellisen blogini kirjoittamisen, kun voimani eivät enää riittäneet. Nyt luulen, että jaksan ja haluan kirjoittaa.

Kaikella on tarkoituksensa. Niin myös ajattelen tästä tapahtumasta, koska aloin arvostamaan omaa hyvinvointia ja tekemään just niitä juttuja mitä olen aina halunnut tehdä. Aloin uudestaan askartelemaan, piirtelemään sekä urheilemaan entistä enemmän. Nyt minulla on tunne, että olen matkalla jonnekin hyvään paikkaan. Voin kaikin puolin niin paljon paremmin ja toivon, että tämä tunne tulee jatkumaan aina.

Ehkäpä tämä blogi tuleekin kertomaan juuri noista edellämainituista asioista. Matkani jatkuu eteenpäin ja toivottavasti voin myös antaa muille jotain kokemuksistani.

Ja ainiin... Siis minusta. Olen kolmekymppiä lähestyvä haaveilija. Opiskelen, urheilen, askartelen ja käyn välillä töissä. En ole vielä ihan tarkkaan keksinyt mikä minusta tulee isona. Toivottavasti keksin sen ennen keski-ikää. Blogin nimestä huolimatta en asu kartanossa.